Avioliitto Avioehtosopimus Omaisuuden ositus 

lakimies


KKO:2000:100


Puolisot oli tuomittu avioeroon. Puolisoiden välisessä avioehtosopimuksessa oli sovittu, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi kummallakaan puolisolla ei ollut avio-oikeutta toisen omaisuuteen ja että avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta leskellä oli avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen. Avioehtosopimus katsottiin päteväksi. (Ään.)

AL 41 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA


Asian tausta


A:n ja B:n 17.3.1989 allekirjoittamassa avioehtosopimuksessa oli sovittu siitä, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi kummallakaan puolisolla ei ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen ja että avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta leskellä on avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen.

A ja B oli 22.7.1994 tuomittu avioeroon ja Turun hovioikeuden määräämä pesänjakaja oli 12.6.1997 toimittanut asianosaisten välillä osituksen. Pesänjakaja oli katsonut, että asianosaisten avioehtosopimus oli sisällöltään avioliittolain 41§:n vastainen ja pätemätön ja että B:llä oli avio-oikeus A:n omaisuuteen. Perusteluinaan pesänjakaja oli lausunut, että avioliittolain säännöksiä uudistettaessa 1.1.1988 voimaan tulleella säännöksillä ei avioehtosopimuksia sääntelevää 41 §:ää muutettu. Ennen avioliittolain muutosta avioehtosopimuksella ei ollut ollut mahdollista pätevästi määrätä avio-oikeudesta ehdollisesti siten, että avio-oikeus olisi riippuvainen avioliiton purkamistavasta. Hallituksen esityksessä avioliittolain säännösten muuttamiseksi (HE 62/1986) oli osituksen sovitteluperusteita koskien lausuttu, että avio-oikeuden poissulkevaa määräystä ei voitu tehdä ehdolliseksi siten, että avio-oikeuden poissulkeutuminen riippuisi avioliiton purkautumisen perusteesta. Pesänjakaja sovitteli ositusta avioliittolain 103 b §:n nojalla siten, ettei B:llä ollut avio-oikeutta A:n ennen avioliiton solmimista isänsä jälkeen perimään pesäosuuteen. A:n muun omaisuuden pesänjakaja katsoi avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi.

Kanne Tampereen käräjäoikeudessa


A vaati, että ositus kumotaan ja että avioehtosopimus katsotaan päteväksi. Toissijaisesti A vaati osituksen sovittelemista siten, ettei B:llä ollut lainkaan avio-oikeutta A:n omaisuuteen.

Vastaus


B vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä. Siltä varalta, että avioehtosopimus katsottaisiin päteväksi, B vaati asian palauttamista pesänjakajalle uudelleen ratkaistavaksi.

Käräjäoikeuden tuomio 9.6.1998


Avioehtosopimuksen pätemättömyyttä koskevina johtopäätöksinään käräjäoikeus lausui, että avioliittolain 41 §:n mukaan puolisoiden välisestä avio-oikeudesta voitiin avioehtosopimuksella määrätä siten, että kummallakaan puolisolla ei ollut avio-oikeutta toisen omaisuuteen tai siten, että puolisoiden määrätty omaisuus oli avio-oikeudesta vapaata. Myös avioehtosopimus, jonka mukaan vain toisen puolison omaisuus oli avio-oikeudesta vapaata, oli pätevä. Mainitun säännöksen 2 momentin mukaan muunlaisia poikkeuksia puolisoiden välisestä avio-oikeudesta ei ollut mahdollista tehdä, joten toisin sanoen 41 §:n 1 momentin luettelo oli tyhjentävä. Käsillä olevassa asiassa oli kysymys siitä, voitiinko avioehtosopimukseen ottaa pätevästi ehto, jonka mukaan puolisoiden välisen avio-oikeuden olemassaolo oli riippuvainen avioliiton purkautumistavasta.

Oikeuskäytännössä oli aikaisemmin katsottu, että kyseisenlainen ehto avioehtosopimuksessa oli avioliittolain 41 :n 2 momentin vastainen ja näin ollen pätemätön. Avioliittolakia osittain uudistettaessa 1980-luvulla säännöksen asiallista sisältöä ei ollut muutettu. Lainuudistuksen esitöissä, lähinnä hallituksen esityksessä (HE 62/1986) ei kysymykseen ollut otettu mitään kantaa. Tästä oli käräjäoikeuden mielestä pääteltävissä, että aikaisempaa oikeustilaa ei ollut ollut tarkoitus muuttaa. Lähtökohtana lainvalmistelutyössä oli se, että mikäli merkittäviä muutoksia vallitsevaan tilanteeseen oli tarkoitus tehdä, pyrittiin tämä myös kirjoittamaan ulos. Näin ollen oli katsottava, että ehto, jonka mukaan puolisoiden välinen avio-oikeus toteutui erilaisena riippuen siitä, mikä oli avioliiton purkautumisperuste, oli avioehtosopimuksessa pätemätön. Oikeusoppineiden asiaa koskevilla erilaisilla mielipiteillä ei asian ratkaisemisen kannalta ollut merkitystä.

Näillä ja muilla mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Osmo Laakkonen.

Turun hovioikeuden tuomio 31.3.1999


A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui avioehtosopimuksen pätemättömyyden osalta, että käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevä pesänjakajan tulkinta avioliittolain 41 §:n säännöksistä oli niiden sanamuodon, oikeuskäytännön ja tieteisopin vallitsevan kannan mukainen. Siitä ei voitu poiketa pelkästään sillä perusteella, että tieteisopissa oli esitetty myös perusteltu mielipide, jonka mukaan sanottua tulkintaa tulisi muuttaa. Asianosaisten välinen avioehtosopimus oli kokonaisuudessaan pätemätön. Tämän vuoksi ja lausumillaan muilla perusteilla hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pentti Tulenheimo, Saara Laapas ja Jukka Uusitupa.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA


A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A toisti vaatimuksensa avioehtosopimuksen vahvistamisesta päteväksi ja toissijaisesti osituksen sovittelemisesta siten, ettei B:llä ole lainkaan avio-oikeutta A:n omaisuuteen.

B vastaisi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU


Perustelut


A ja B ovat sopineet 17.3.1989 allekirjoittamassaan avioehtosopimuksessa siitä, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi kummallakaan puolisolla ei ole avio-oikeutta toisen omaisuuteen ja että avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta leskellä on avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen. Asiassa on kysymys ensi sijassa siitä, onko tämän sisältöistä vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavaa avioehtosopimusta pidettävä pätevänä.

Avioliittolain 41 §:n 1 momentin mukaan ennen avioliittoa tai sen aikana tekemässään avioehtosopimuksessa kihlakumppanit tai puolisot voivat määrätä, että avio-oikeutta ei ole sellaiseen omaisuuteen, joka jommallakummalla heistä on tai jonka hän myöhemmin saa. Samassa järjestyksessä voidaan sopia siitä, että puolisolla on avio-oikeus omaisuuteen, johon hänellä aikaisemmin tehdyn avioehtosopimuksen perusteella ei olisi sellaista oikeutta. Pykälän 2 momentin mukaan muita kuin ensimmäisessä momentissa sanottuja poikkeuksia älköön kihlakumppanien tai puolisoiden välisin sopimuksin tehtäkö siitä, mitä puolisoiden omaisuussuhteista on säädetty.

Huolimatta avioliittolain 41 §:n, etenkin sen 2 momentin sanamuodosta ei ole perusteita tulkita säännöstä siten, että siinä olisi tyhjentävästi lueteltu pätevän avioehtosopimuksen edellytykset. Tulkinnassa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, mikä yhteys mainitulla 41 §:llä on muihin aviovarallisuutta sääteleviin säännöksiin.

Vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavia avioehtosopimuksia, kuten muitakin ehdollisia avioehtosopimuksia, on aikaisemmin yleisesti pidetty pätemättöminä. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan seuraa edellä mainitun 41 §:n sanamuodosta sinänsä. Kielteinen kanta on perustunut keskeisesti siihen, että ennen 1.1.1988 voimaan tullutta avioliittolain uudistusta niin sanotut vallintarajoitukset eli säännökset, joilla rajoitettiin puolison oikeutta määrätä tietynlaisesta omaisuudestaan ilman toisen puolison suostumusta, olivat kytkettyjä siihen, oliko kyseinen omaisuus avio-oikeuden alaista vai ei. Näin ollen avioehtosopimuksilla oli merkitystä paitsi omaisuuden osituksessa myös jo avioliiton aikana omaisuuden vallintaa koskevien säännösten kautta. Tämän vuoksi oli välttämätöntä, että avio-oikeuden olemassaolo ja kohde oli jo avioliiton kestäessä yksiselitteisesti todettavissa. Myös puolisoiden sopimuskumppaneiden etu edellytti, ettei avio-oikeuden olemassaolo voinut riippua vasta avioliiton purkautumiseen liittyvästä seikasta.

Kytkentä avio-oikeuden ja puolisoiden omaisuuden vallintaa avioliiton aikana koskevien rajoitusten välillä poistettiin vuoden 1988 alussa voimaan tulleella lailla 411/1987. Muutoksen seurauksena avioehtosopimuksen oikeudellinen vaikutus koskee vain ositusta. Näin ollen keskeinen peruste, jonka vuoksi esimerkiksi vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavia avioehtosopimuksia on aikaisemmin ollut perusteltua pitää kiellettyinä, on menettänyt merkityksensä.

Aviovarallisuusjärjestelmään liittyvät rakenteelliset syyt eivät siten enää ole esteenä sille, että vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttava avioehtosopimus katsottaisiin päteväksi.

Eräistä muista, takaisinsaantilainsäädännön uudistamisen yhteydessä toteutetuista lainmuutoksista puolestaan on seurannut, etteivät velkojat voi olettaa saavansa hyväkseen taloudellista etua velallispuolison avio-oikeuden nojalla (L avioliittolain muuttamisesta 765/91, HE 102/1990 s.36 - 37). Tältäkään kannalta ei siten ole perusteltua torjua sitä mahdollisuutta, että avio-oikeus voitaisiin avioehtosopimuksella määrätä riippuvaksi avioliiton purkautumisperusteesta.

Avioliittolain 41 §:n tulkinnan kannalta merkityksellisen säädösympäristön näin muututtua aviovarallisuusjärjestelmän selkeys tai johdonmukaisuus sen enempää kuin sivullisten etukaan ei edellytä vain avioeroperusteiseen ositukseen vaikuttavan avioehtosopimuksen katsomista kielletyksi.

Avioehtosopimusta harkittaessa avio-oikeuden rajoittaminen nähdään usein aiheelliseksi ennen muuta avioeron varalta. Kyseisen sisältöisen avioehtojärjestelyn sallimiselle on siten perusteltua käytännöllistä tarvetta. Asiallisia syitä, jotka edelleen puhuisivat sen puolesta, että puolisoiden sopimusvapaus tulisi katsoa nyt esillä olevin tavoin rajoitetuksi, ei ole.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n solmima avioehtosopimus on sisällöltään pätevä. Kun pesänjakajan toimittama ositus on perustunut siihen, että avioehtosopimus ei ollut pätevä, asia on palautettava pesänjakajalle uuden osituksen toimittamista varten.

Tuomiolauselma


Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. A:n kuolinpesä vapautetaan käräjäoikeuden ja hovioikeuden A:lle tuomitsemasta korvausvelvollisuudesta valtiolle. Asia palautetaan pesänjakajalle, jonka tulee toimittaa uusi ositus ottamalla huomioon A:n ja B:n 17.3.1989 allekirjoittama avioehtosopimus.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Taipale, Tulokas (eri mieltä), Kitunen ja Mansikkamäki sekä määräaikainen oikeusneuvos Koskelo. Esittelijä Jukka Sippo.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Tulokas: Avioliittolain 41 §:stä ilmenee, että avioehtosopimuksen sisältö ja oikeusvaikutukset eivät ole osapuolten vapaasti määrättävissä. Varsin vakiintuneen tulkinnan mukaan ei ole pidetty lainmukaisena laatia avioehtoa siten, että avio-oikeuden olemassaolo ositustilanteessa olisi riippuvainen ositusperusteesta.

Avioehtosopimuksen sisällöllisen rajoittamisen taustalla voidaan nähdä pyrkimys turvata puolisoiden velkojien etuja. Tämän näkökohdan merkitys on vähentynyt omaisuuden vallintaa koskevien rajoitusten ja avio-oikeuden välisen yhteyden katkettua vuoden 1987 lainuudistuksen myötä. Mutta sopimusvapauden rajoittamisesta lähtevää tulkintaa puoltavat myös monet puolisoiden väliseen oikeussuhteeseen liittyvät näkökohdat.

Sopimustilanne on avioehdon osalta usein ristiriitainen eivätkä taloudelliset näkökohdat aina saa osakseen riittävää harkintaa. Tämä voi johtua myös huonosta sopimustasapainosta. Puolisoiden varallisuusaseman ja suhteiden vastaisen kehityksen arviointi saattaa aiheuttaa vaikeuksia avioehtosopimusta harkittaessa. Eräänä ongelmana on avio-oikeuden käsitteen heikko tuntemus. Lähtökohtien ollessa tällaiset korostuu toisaalta puolisoiden varallisuussuhteiden lakisääteisen järjestelyn merkitys. Toisaalta on tärkeätä, että avioehtosopimuksen muodossa toteutettavat poikkeukset lakisääteisestä järjestelmästä ovat mahdollisimman selkeitä ja niiden oikeusvaikutukset ennustettavia ja kohtuullisia.

Avioehto on kiinteästi puolisoiden aviosuhteeseen liittyvä sopimusjärjestely, jonka tulee olla sopusoinnussa avioliiton oikeudellisten ja eettisten perusperiaatteiden kanssa. On ilmeistä, että avio-oikeuden asettaminen riippuvaiseksi ositusperusteesta ja muut vastaavanlaiset ehdolliset määräykset voivat olla hyvän tavan vastaisia tai kohtuuttomia taikka johtaa osapuolen kannalta kestämättömiin lopputuloksiin. Avio-oikeuden menettäminen avioerotapauksissa merkitsisi palaamista syyllisyyskysymysten selvittelyyn, jota tuskin voidaan pitää toivottavana kehityksenä. Sellaista ei olisi sekään, että puoliso joutuisi välttääkseen avio-oikeuden menetyksen jatkamaan sietämättömäksi muodostunutta aviosuhdettaan.

Epäilemättä avioehto voidaan yksittäistapauksessa julistaa pätemättömäksi tai kohtuutonta avioehtoa sovitella. Sääntelykeinoina tapauskohtainen pätemättömyys ja sovittelu ovat kuitenkin kalliita ja lopputulokseltaan heikosti ennustettavia vaihtoehtoja verrattuna sellaiseen lakisääteiseen avioehdon sisältökontrolliin, jota avioliittolain 41 § perinteisen tulkinnan mukaan edustaa. Jos muutosta nykytilanteeseen halutaan, se tulisi toteuttaa lainsäädäntötoimin, jotka perustuisivat asianmukaiseen valmisteluun ja muutoksen vaikutuksia koskeviin selvityksiin.

Mainituilla perusteilla ja ottaen vielä huomioon, ettei avioehtoa koskevia säännöksiä ole muutettu omaisuuden vallintaa koskevan uudistuksen yhteydessä päädyn pesänjakajan ja alempien oikeuksien tavoin sille kannalle, että asianosaisten avioehtosopimus on sisällöltään avioliittolain 41 §:n vastainen ja pätemätön. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei ole syytä muuttaa

Helsinki lakimies Oikeuden puolustaja helsinkilakimies.fi